Turismia on monesti tarjottu ihmelääkkeeksi globaaliin köyhyyteen. Historian saatossa niin sijoittajat, maiden hallitukset, kansalaisjärjestöt kuin maailman matkailujärjestötkin ovat kannustaneet hyödyntämään turismia köyhyyden ehkäisemisessä (Scheyvens 2007). Samaan aikaan hyvin monien kehittyvien maiden taloudet ovat yhä riippuvaisempia matkailijoiden tuomista rahavirroista.
Vaikka globaalit matkailijamäärät ovat räjähdysmäisessä kasvussa, niin näemme silti jatkuvasti uutisia globaalin eriarvoisuuden kasvamisesta. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam raportoi äskettäin, että samassa ajassa kun maailman 26 rikkaimman yhteenlaskettu omaisuus kasvoi 2,5 miljardilla, niin maailman köyhemmän puolikkaan omaisuus puolestaan laski 11 prosentilla.
Kysymys kuuluukin, kuinka pitkälle matkailun avulla voidaan todellisuudessa ehkäistä köyhyyttä? Onko matkailu oikeastaan joltain osin syyllisenä kasvavaan eriarvoisuuteen köyhien ja rikkaiden välillä? Kuinka oikeudenmukaista se ylipäätään on, että globaalissa etelässä* elävät ovat riippuvaisia globaalin pohjoisen matkailijoiden rahoista?
*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä on pyritty korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Käsitteillä pyritään korostamaan sitä, ketkä ovat globaalissa maailmassa niin sanottuja häviäjiä ja ketkä voittajia. Maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet huomioivat etenkin vallan, etuoikeuksien ja muiden resurssien epätasaisen jakautumisen eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Olemme valinneet käyttää näitä termejä siksi, että tavoitteenamme on purkaa juuri tätä epätasa-arvoista suhdetta maailman eri ihmisten välillä. Katso myös Fingon artikkeli.
Miten köyhyyteen on pyritty puuttumaan matkailun avulla, ja miksi se ei aina toimi?
Köyhyyttä vähentävä matkailu (eng. pro-poor tourism) muodostui keskeiseksi kehitystä ajavaksi paradigmaksi 1990-luvulla. Sen nimissä etenkin pienen mittakaavan yhteisöpohjaista matkailua kehittämällä on todistettavasti voitu luoda uusia tulonlähteitä maailman köyhimmille.
Köyhyyttä vähentävä matkailu on sittemmin saanut osakseen myös laajaa kritiikkiä, sillä monet sen nimissä toteutetuista toimista eivät ole lopulta hyödyttäneet kaikista heikoimmassa asemassa olevia (Scheyvens 2007).
Tässä yhteydessä on syytä tuoda esiin, että tarjoamalla matkailua yksinään ratkaisuna köyhyysongelmaan, saatetaan tulla kääntäneeksi selkä köyhyyteen liittyvien rakenteellisten ongelmien ratkaisulle.
Tähän liittyen Melissa Nisbett (2017) on tutkinut Intian Mumbain Dharavin naapurustoon suuntautuvia slummikiertueita. Dharavin naapurustoon tehtävät kiertueet ovat osa niin sanottua slummiturismia, joka on varsin suosittu tapa kokea paikallisuutta monissa eri globaalin etelän matkakohteissa.
Positiivista on, kuinka Dharaviin naapurustoon järjesteyt kiertueet keskittyvät voimaannuttamaan naapurustoa ja sen asukkaita kielellisin keinoin: Dharavia kuvataan elävänä, yhteisöllisenä, yritteliäisyyden täyttämänä paikkana.
Nisbett ehdottaa, että osittain köyhyyden romantisointiin sortuvan mielikuvittamisen lisäksi, kiertueella voitaisiin valottaa köyhyyttä ilmiönä. Voitaisiin valottaa myös sitä, kuinka slummissa asuvat ihmiset ovat “onnellisuudestaan ja yritteliäisyydestään” huolimatta jatkuvan häätöuhan alla, ilman kunnollista infrastruktuuria tai sosiaalisia palveluita. Tällöin voitaisiin tuoda esiin sitä, kuinka köyhyys on todella laajamittainen ongelma, joka on juurisyiltään vahvasti kytköksissä myös vapaaseen markkinatalouteen sekä maiden kansallisiin ja paikallisiin konteksteihin.
Yksittäisen matkailijan mahdollisuudet vaikuttaa köyhyyteen etenkin globaalissa etelässä voivat tästä näkökulmasta vaikuttaa mitättömältä. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole – myös matkailija voi omilla toimillaan vaikuttaa.
Tapausesimerkki: Matkailijoiden ‘köyhäily’ Nicaraguan kahviylängöillä sai tutkijan kyseenalaistamaan oletuksen vieraanvaraisuudesta
Monelle meistä tutut Lonely Planet -matkaoppaat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana auttaneet reppureissaajia matkustamaan mahdollisimman halvalla, ‘live and travel on a shoestring’ -tyylisesti. Kokeneimmilla maailmanmatkaajilla on reissukertomuksia, joissa muun muassa paikallisten vieraanvaraisuus on mahdollistanut minimibudjetilla matkustamisen. Näissä tarinoissa usein romantisoidaan köyhyyttä ja paikallista arkea, sekä luodaan eroa reppureissaajien ja “muiden” matkailijoiden välillä.
Globaalissa etelässä minimibudjetilla matkustamisen eettistä kysymystä pohtiaksemme voimme hetkeksi vaihtaa maisemaa Nicaraguan kahviylängöille, joihin suuntautuvaan matkailuun tutkija Emily Höckert perehtyi väitöskirjassaan.
Kansainvälinen solidaarisuusliike toi ulkomaalaisia matkailijoita Nicaraguan kahviyhteisöihin jo 1980-luvulla. Näitä vieraita yhdisti halu auttaa isäntäperheitä sekä kiinnostus Nicaraguan sosialistista vallankumousta ja uutta osuuskuntaliikettä kohtaan. Ajatus järjestäytyneemmästä matkailun liiketoiminnasta syntyi 2000-luvun alussa vaikean kahvikriisin jälkimainingeissa. Tällöin ajateltiin, että matkailijoiden majoittaminen paikallisten perheiden luona toisi kaivattuja lisätuloja ja vähentäisi kylien riippuvuutta kahvinviljelystä.
Kylään pystytettiin viittoja ja opasteita, jotka kertoivat vierailijoille mitkä kodeista tarjoavat majoitusta, missä päin on vesiputous, kahviviljelmät, vanha kultakaivos, näköalapaikat, kioski ja jalkapallokenttä. Paikallisten matkailuyrittäjien mukaan matkailijoiden vastaanottaminen heidän omissa kodeissaan tuntui aluksi hyvin haasteelliselta. Ajankäyttöön liittyvien ongelmien lisäksi heillä oli huoli matkailijan viihtyvyydestä ja hyvinvoinnista, ja he tunsivat epävarmuutta oman kotinsa tai tarjoamansa ruuan vaatimattomuudesta.
Ajan kuluessa kahvikylien matkailuyrittäjät ovat edistäneet omaa ammattitaitoaan osallistumalla erilaisiin koulutuksiin, sekä parantaneet matkailumajoituksen laatua korkeakorkoisten lainojen avulla. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, etteivät kaikki matkailijat näytä tunnistavan heidän tarjoamiaan palveluja matkailutuotteiksi, joilla on hinta. Jason, jonka perhe on majoittanut vieraita 80-luvulta lähtien, on tyypitellyt Nicaraguaan saapuvat vieraat seuraavanlaisesti:
”Ensiksi, on olemassa turisteja, jotka haluavat nauttia mukavuuksista ja pitää hauskaa. Toiseksi, on olemassa turisteja, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan, opettamaan, jakamaan ja olemaan yhdessä paikallisten kanssa. Kolmas oma ryhmänsä ovat reppureissaajat, ’mochilleros’, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan paikkoihin ilmaiseksi. He tulevat kyläämme, kävelevät ympäriinsä, eivät maksa opastetusta kierroksesta tai muustakaan. He ovat kuulleet tästä paikasta ja tulevat tänne tietämättä, että meillä on myös sääntöjä täällä. Esimerkiksi siitä, että tänne täytyy maksaa pääsymaksu. He tulevat, ottavat kuvansa, kävelevät ympäriinsä maksamatta mitään kiertueesta tai muustakaan.”
Jasonin tapa tyypitellä matkailijat muistutti Emily Höckertiä myös eräässä pohjoismaalaisessa konferenssissa tapaamastaan matkailututkijasta. Kyseinen tutkija oli ylpeänä kertonut tarinaa siitä kuinka oli onnistunut matkailemaan Keski-Amerikan halki alle dollarilla päivässä. Kertomuksensa mukaan hän oli liftannut, asunut ja syönyt paikallisten perheiden luona ilmaiseksi sekä juhlinut heidän pyhiään.
Kutkuttava seikkailu äärimmäistä köyhyysrajaa hipovalla budjetilla oli ollut mahdollinen paikallisen vieraanvaraisuuden turvin. Tieto mahdollisesta kompensaatiosta tätä vieraanvaraisuutta vastaan jäi tarinassa kuitenkin uupumaan. Emily Höckert jäi pohtimaan, että vaikka kyseinen tutkija tarkasteli omassa Eurooppaan sijoittuvassa tutkimuksessan matkailun pienyrittäjien arkea, ei hän ollut huomioinut matkailutulojen tärkeyttä paikallisille matkustaessaan kaukana omasta kodistaan.
Matkailija voi vaikuttaa jättämällä oletuksen paikallisten vieraanvaraisuudesta ja maksamalla palveluista käypää hintaa
Ylläolevat esimerkit viestivät vahvasti sitä, että paikallisten vieraanvaraisuutta ei tulisi ottaa itsestään selvänä. Todellisuudessa matkailijoita ja matkapalveluita on nykyään lähes joka paikassa – osa näistä palveluista on kehittynyt varta vasten siksi, että kohteissa elävien paikallisten ei tarvitsisi enää elää köyhyydessä.
Kunnia– vai pikimmiten syyllisyys – niin sanotusta köyhäilystä matkalla ei kuulu kuitenkaan vain reppureissaajille. Hinnoista tinkimistä tapahtuu myös silloin kun metsästämme halvimpia lentoja, hotelleja, Airbnb-majoitutusta, viiniekskursioita ja all-inclusive fitnessresortteja.
Toimiessamme näin, harvemmin edes mietimme sitä, miksi matka Kreikassa tai vaikkapa Meksikossa voi olla niin halpa. Kuulumme maailmassa niihin etuoikeutettuihin, joilla ylipäänsä on varaa matkustaa ja silti haluamme tinkiä hinnan vielä viimeiseen asti.
Ajatus niin sanotusta aidosta vieraanvaraisuudesta liitetään usein globaaliin etelään ja yleisemminkin maaseudulla asuvaan väestöön. Emily Höckert on tutkimuksessaan painottanut, että olisi tärkeää pysähtyä pohtimaan, mihin tämä stereotyyppinen kuva perustuu ja mitä seurauksia sillä saattaa olla. Kolonialismin historian valossa tällainen ajatus näyttäytyy ongelmallisena. Kun me haluamme matkustaa halvalla, luomme kohteelle jo oletuksen siitä, että siellä on oltava myös matala tulotaso.
Lisäksi ollakseen turistien mielestä mielenkiintoinen ja autenttinen kohde, paikallisten on oltava valmiina vastaanottamaan ilman takeita kompensaatiosta. Vaikka monet matkailualan tarjoamista palveluista ovat toistaiseksi vielä kaukana eettisyydestä, niin köyhyyttä ehkäisemiseksi suosittelemme maksamaan palveluista käyvän hinnan ja miettimään sitä, miten pitkälle vieraanvaraisuus on aitoa ja milloin se on osa globaaliin etelään yleisesti liitettyä yksipuolista mielikuvaa.
Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame, Voice, Report! -tuella rahoitettua projektia, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.